Näihin tunnelmiin

Terveisiä koto-Suomesta, jossa tuli poikettua sitten tänäkin kesänä. Oli ihanaa, kertakaikkisen riemullista ja sanoinkuvaamattoman mukavaa, mutta myös selkäpiitä riipivää, `tätäkös mä muka olen kaivannut` -fiilistelyä ja tietenkin sitä suurta murhetta ja pelkoa toisen ihmisen puolesta. Joillekin asioille kun et voi yhtään mitään eli parasta on vain olla oma itsensä ja ihmetellä maailmanmenoa.

Pääosin oli siis mukavaa, sillä jollain tapaa olen oppinut kai rauhoittumaan ja antamaan asioiden mennä omalla painollaan. Kun se murehtiminen ei auta mitään ja luullakseni läsnäololla on isompi (positiivinen) vaikutus kuin murehtimisella. Sen ainakin huomasin, että lähellä on helpompi olla murehtimatta kuin toisella puolella maailmaa. Enkä minä oikein muutakaan osaa, en ole kovin hyvä lohduttamisessa tai asioiden pallottelussa, mutta kaikkihan taaplaavat tavallaan ja lähimmät kai ovat jo tottuneet.

Ihaninta oli tietenkin tavata kaikki teidät, jotka ehdin tavata. Ensi kerralla sitten lupaan sitten tavata kaikki muutkin; tosin ensi kerta ei tämänhetkisten tuntemusten perusteella tule kovinkaan äkkiä. Inhoan siis matkustamista ja lentokoneessa käkkimistä sen verran paljon, että kovin usein tuota kaksi kertaa viidentoista tunnin istumismaratonia mahavaivoineen (juu, jännitysvatsa), pahaololääkityspuutteineen (kun ei vatsa kestä) ja niskasärkyineen (no ei uppoa ibusaali ripulivatsaan kovin kummoisesti) ei salli tehdä. Eikä (vielä) ole varaa buukata niitä bisnespuolen lippujakaan!

Suomi oli jotenkin kutistunut. Parempaakaan ilmaisumuotoa en oikein keksi! Tuntui, että Helsingistä Tampereelle ajettiin kinttupolkua ja Pirkkalan Naistenmatkantie(n ympäristö) oli jokseenkin ränsistynyt ja kulunut. Mikään ei ollut(kaan) muuttunut ja käkkiminen Tampere - Sastamala välillä sekä Nokian että Häijään kautta oli tuskastuttavaa, kun ohituskaistat oli unohdettu rakentaa. Stockmanninkin valikoima oli selvästi pienentynyt ja kaikki (asiakkaat ja myyjät) olivat tosiaankin kuin myrkyn nielleitä. Itse sitten tein jonoa kassalle, kun unohdin punnita tuotteet ja auton sammuttminen jarrutustilanteissa on tietenkin aika helppoa, jossei viitsi sitä kytkintä käyttää. Tätäkö tämä olikin?

Toisaalta sitten Suomi-tytön sielukin ehti paikalle, sillä sen näyttää tavoittavan parhaiten Näsijärven rannalla. Kun malttaa istua riittävän pitkään kesämökin terassilla järveä tuijotellen, niin siinä se on: rauha! Melkolailla kolmenkymmenen tunnin kärsimyksen arvoista, sillä samaa tunnelmaa ei muualta löydy. Sitä, kun sielu lepää ja mieli on levollinen. Järvi tyyntyy, aurinko punertuu ja hyttyset alkavat pikkuhiljaa kerääntyä (niitä oli muuten tolkuttoman vähän). Savusaunan tuoksu, lintujen tuttu sirkutus ja haapojen värinä.

Tai sitten vastapyydettyjen ahvenfileiden ja uusien perunoiden maku maailman parhaan hoidon jälkeen. Tunne siitä, että täältä (eräästä toisesta pienestä kylästä) minä olen kotoisin.

Äitien tekemän maksalaatikon rakenne, humalaisen änkytys Hämeenkadun kahvilassa ja maailman makeimmat mansikat. Jäsenkorjaus. Sauna. Te kaikki.

Tuskastuminen kyläilypaikasta toiseen juoksemiseen. Ei sitten tullutkaan mitään nostalgiapläjäysfiilistä. Että voi surkean makuinen kahvi maksaa näin paljon. Miksei kaupasta löydy kookosmaitoon tehtyä jogurttia? Missä on lähin kiinalaisen ruuan noutopaikka? Täytyykö kaikkien lievästi ylipainoisten naisihmisten todellakin pukeutua numeroa liian pieneen VALKOISEEN paitaan tai pyöräilysortseihin?

Tämä kaksijakoinen maailmankuva ja ikuinen jonnekin toiseen paikkaan ikävöiminen kuullostaa kirjoista luettuna hirvittävän ylevältä ja elegantin elävöittävältä. Tosiasiassa on ihan sama missä on, silloin kun läheinen ihminen on siinä vierellä.

Toisella puolella maailmaa voi sitten taas poiketa kiropraktikolle, ostaa oikeanlaista jogurtta, hakea Starbuckista kahvia ja luukuttaa Suvi Teräsniskan Hän tanssi kanssa enkeleiden -mollipläjäystä takapihalla. Ei tästä mihinkään pääse, teitä kaikkia on jo ikävä, mutta kotona on hyvä olla.