Silloin oli TV, josta näkyi kaksi ylen kanavaa ja yksi mainostelevisio. Ohjelmaa oli telkkarissa joka ilta - siis alkaen kello 17 tai niillä main. Ensimmäisiä musiikkivideoitakin jo tehtiin (oot varmaan nähnyt niitä, joissa bändin jäsenet seisoo kuin tatit ja kukin heiluttaa toista jalkaa samaan tahtiin) ja kaikilla alkoi olla takatukka ja mielellään kiharat. Minä oli niin suunnattoman onnekas, että saatoin kerran viikossa toljottaa nuorisolle suunnattua ohjelmatuntia käsi REC-nappulalla, sillä meillä oli jo VHS-kasettiväline, jolla saatoin nauhoittaa noita videoita. Tykkäsin muuten Duran Duranista.Huoh! Lempifarkkujen vyötärö nousi suurinpiirtein sinne, missä sinä pidät tänäpäivänä rintsikoitasi. Ja lepakkohihat liehui. Lempivärini oli kirkkaan vihreä ja silmälasit olivat jo pienenemään päin, mutta minulla nekin oli vihreät. Tai mustat. Muoti oli hirvittävää ja lempiohjelmani telkkarissa Ihmemies McGyver, Dallas ja Bill Cosby Show. Kaikki ovat sellaisia ohjelmia, joita näin jälkikäteen katsoessa ei voi kuin ihmetella, miten saattoi uskoa kaiken ja kuvitteli niiden olevan jotain ihmeellistä. Ja sitten KnightRider eli Ritari Ässä! Voih!
Taisin jo tuollon haaveilla, että voisin matkustaa pois ja nähdä maailmaa. No, sehän onnistui, tosin vain kolmekymmentävuotta myöhemmin. Ja tarkemmin ajateltuna, en halunnut muuttaa maailmalle, vaikka hivenen isommista ympyröitä haaveilinkin. Mutta näin siinä sitten kävi. Muutin maailmalle ja kohta Sinäkin tulet käymään täällä.
14-vuotiaan elämä on yhtä muutosta. Asiassa tympii kuitenkin se, että mikään muutos ei ole sellainen muutos kun itse haluaisi! Maailma kun ei pyöri aina siihen tahtiin kuin tuossa iässä haluaisi. (Ja totta puhuakseni ei se tee sitä myöhemminkään, mutta siihen jotenkin tottuu, kun näennäisesti voi itse päättää asioistaan.) Joka puolelta tulee vain vaatimuksia, tee sitä, opi tuota, tule sinne ja mene tänne ja on pakko osallistua tai josset osallistu, niin olet sitä tai tätä. Syö, liiku, opiskele, tiedä kaikki, puhu kauniisti ja ole kiltti! Kohtuutonta! Kenenkään ei tarvitsisi olla liian kiltti.
Kun minä olin 14, minulla ei ollut kummitätiä. En kyllä tiedä, mitä olisin kummitädillä tehnyt, mutta koska sellaista ei ollut (ja siskoilla oli!), niin se tympi. Varsinkin, kun olemattomasta saattoi kuvitella vaikka mitä. Miten olisimme matkustaneet jonnekin, käyneet leffassa tai syömässä jossain kahvilassa. Kummitäti olisi ehkä kirjoittanut minulle kirjeen tai lähettänyt postikortin. Joka tapauksessa kummitäti olisi ollut KIVA ihminen, eikä mikään jankuttaja tai natkuttaja. Kummitädin kanssa olisi voinut vaikka lukea kirjaa koko päivän.
Silloin päätin, että jos minä joskus olen kummitäti, niin olen kiva täti. Sellainen, joka antaa kivoja lahjoja, vie jonnekin, ei pakota tekemään mitään ja joka muistaa muulloinkin kuin syntymäpäivinä. Ja tässä sitä ollaan! En keksi mitään sopivaa lahjaa 14-vuotiaalle, en ole vienyt Sinua elokuviin, teatteriin tai paljon minnekään, pakotan sinut tekemään sitä ja tätä (laita tiskit koneeseen, tavarat paikoilleen, älä lue pöydän ääressä, miksi saappaat on keskellä lattiaa...), enkä edes muista kirjoittaa tai lähettää korttia! Ja kaiken lisäksi asun noin 7300 kilometrin päässä. Kolmessakymmenessä vuodessa sitä ihminen unohtaa paljon.Mutta Sinua en ole unohtanut! Ajattelen Sinua varsin usein ja odotan kovasti saapumistasi. Ja lupaan - tässä ja nyt - että kun tulet tänne, niin ekan viikon pyörin kimpussasi kuin herhiläinen ja sitten hermostun, kun olet siinä ja sitten ajatus tasaantuu ja sitten oletkin jo lähdossä pois. Yhtäkaikki olet rakas ja tärkeä! Oikein paljon onnea Sinulle! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti