Aboud FOOD in SOUTHERN style

I'm so happy so have awesome friends here! I told him, that I don't want to celebrate my Birthday, so this is what happened:
He took us to Twin Tops Fish Camp in south-Gastonia close to Belmont where he lives. This restaurant has been there for ages (they've just built a new house if needed).

Of course we needed to wait a while 'cause the best places are the most popular and it was Saturday night. This is truly American way to  enjoy fish and sea food. Looks like someone dropped me to the '60s.

So, not a fancy place with table clothes, but the way to eat and enjoy with your families. (I saw at least 3 babies under 3 months.) Everybody is drinking either Coke (could have been Pepsi?) or like us, sweet or unsweet tea. They even have candy shop where you can shop while waiting, but I did'nt dare to take a picture (there were so may people waiting that it'd have seemed that I'd take pictures of them).

Nobody leaves this (or actually any place here) hungry. This is so called "Mamas and Papas-place" which means privately, usually family owned restaurant. No coupons or marketing in newspapers; local people know best places and if you don't know any locals, bad for you!

For me, this picture is something from the James Dean movies... You can't see this in south Charlotte, but in many places just 30-45 minutes drive from city. I also like to drop by and buy some local products (usually they are sold in Farmers Markets or in gas stations). This farmer lives and works probably in Gastonia which is about 30 minutes from us.

Here's a picture of ONE of the appetizers! I DID eat one, but left the rest to those who truly like oysters!

I mean, I could never eat the one who was protecting this little crap inside...

Second appetizer was fried pickles, yammy! (Siis uppopaistettuja suolakurkkuja!)

Third appetizer is (of course) onions in vinegar. Tastes good, but you better be careful with this much raw onions!

And the last appetizer was shrimps but that's pretty normal. Even I buy those in Harris Teeter sometimes, but you certainly want to eat them fresh and this is great place for that, if you're unable to travel to Charleston or some other city close to Atlantic. By the way, we were only FOUR people there...

Here is the picture on the first half of my portion. It's Flounder with (cole)slow. Yammy!

This is special with deviled crab.

There you can see the REST of my flounder and some other fish I had never tasted. BOTH are in our fridge right now, so everyone is welcome to taste. Delicious!

That's my hub's portion. He did eat maybe on third of it and I guess no one of us even touched the fries or oven baked potatoes that are included. So, this is southern way to fry everything! Not the healthiest way to make it.

Here's Mike's portion with crabs that were delicious! (He made me eat half of them!)

That's it folks! Just a little desert in the next picture... we tasted it a bit in a middle of the night after drinks at Friends Sport Bar and Grill in Belmont. Now we just have to figure out who's going to eat all of it!?

 

 

 

And since I wasn't celebrating anything, here's a video on my B-day card. I'm pretty sure that I'll not celebrate my B-day with Mike also next year!!

 

 

Thanks! You are special!

14-vuotiaalle!

Kun minä olin 14-vuotias elettiin vuotta 1983 ja minulla oli 8- ja 7-vuotiaat pikkusiskot. Ajattele, kuinka tympeää, kun ne roikkui perässä tai niitä piti vahtia koko ajan. Aina, kun olisi halunnut olla rauhassa ja vaikka lukea kirjaa, niin joku tuli valittamaan milloin mistäkin. Ja jos kumpikaan siskoista ei narissut, niin äiti käski siivoamaan sitä tai puunaamaan tätä. Luoja kiitos, neljätoistavuotiaana minun ei tarvinnut vielä tehdä kesätöitä!

Silloin oli TV, josta näkyi kaksi ylen kanavaa ja yksi mainostelevisio. Ohjelmaa oli telkkarissa joka ilta - siis alkaen kello 17 tai niillä main. Ensimmäisiä musiikkivideoitakin jo tehtiin (oot varmaan nähnyt niitä, joissa bändin jäsenet seisoo kuin tatit ja kukin heiluttaa toista jalkaa samaan tahtiin) ja kaikilla alkoi olla takatukka ja mielellään kiharat. Minä oli niin suunnattoman onnekas, että saatoin kerran viikossa toljottaa nuorisolle suunnattua ohjelmatuntia käsi REC-nappulalla, sillä meillä oli jo VHS-kasettiväline, jolla saatoin nauhoittaa noita videoita. Tykkäsin muuten Duran Duranista.

Huoh! Lempifarkkujen vyötärö nousi suurinpiirtein sinne, missä sinä pidät tänäpäivänä rintsikoitasi. Ja lepakkohihat liehui. Lempivärini oli kirkkaan vihreä ja silmälasit olivat jo pienenemään päin, mutta minulla nekin oli vihreät. Tai mustat. Muoti oli hirvittävää ja lempiohjelmani telkkarissa Ihmemies McGyver, Dallas ja Bill Cosby Show. Kaikki ovat sellaisia ohjelmia, joita näin jälkikäteen katsoessa ei voi kuin ihmetella, miten saattoi uskoa kaiken ja kuvitteli niiden olevan jotain ihmeellistä. Ja sitten KnightRider eli Ritari Ässä! Voih!

Taisin jo tuollon haaveilla, että voisin matkustaa pois ja nähdä maailmaa. No, sehän onnistui, tosin vain kolmekymmentävuotta myöhemmin. Ja tarkemmin ajateltuna, en halunnut muuttaa maailmalle, vaikka hivenen isommista ympyröitä haaveilinkin. Mutta näin siinä sitten kävi. Muutin maailmalle ja kohta Sinäkin tulet käymään täällä.

14-vuotiaan elämä on yhtä muutosta. Asiassa tympii kuitenkin se, että mikään muutos ei ole sellainen muutos kun itse haluaisi! Maailma kun ei pyöri aina siihen tahtiin kuin tuossa iässä haluaisi. (Ja totta puhuakseni ei se tee sitä myöhemminkään, mutta siihen jotenkin tottuu, kun näennäisesti voi itse päättää asioistaan.) Joka puolelta tulee vain vaatimuksia, tee sitä, opi tuota, tule sinne ja mene tänne ja on pakko osallistua tai josset osallistu, niin olet sitä tai tätä. Syö, liiku, opiskele, tiedä kaikki, puhu kauniisti ja ole kiltti! Kohtuutonta! Kenenkään ei tarvitsisi olla liian kiltti.

Kun minä olin 14, minulla ei ollut kummitätiä. En kyllä tiedä, mitä olisin kummitädillä tehnyt, mutta koska sellaista ei ollut (ja siskoilla oli!), niin se tympi. Varsinkin, kun olemattomasta saattoi kuvitella vaikka mitä. Miten olisimme matkustaneet jonnekin, käyneet leffassa tai syömässä jossain kahvilassa. Kummitäti olisi ehkä kirjoittanut minulle kirjeen tai lähettänyt postikortin. Joka tapauksessa kummitäti olisi ollut KIVA ihminen, eikä mikään jankuttaja tai natkuttaja. Kummitädin kanssa olisi voinut vaikka lukea kirjaa koko päivän.

Silloin päätin, että jos minä joskus olen kummitäti, niin olen kiva täti. Sellainen, joka antaa kivoja lahjoja, vie jonnekin, ei pakota tekemään mitään ja joka muistaa muulloinkin kuin syntymäpäivinä. Ja tässä sitä ollaan! En keksi mitään sopivaa lahjaa 14-vuotiaalle, en ole vienyt Sinua elokuviin, teatteriin tai paljon minnekään, pakotan sinut tekemään sitä ja tätä (laita tiskit koneeseen, tavarat paikoilleen, älä lue pöydän ääressä, miksi saappaat on keskellä lattiaa...), enkä edes muista kirjoittaa tai lähettää korttia! Ja kaiken lisäksi asun noin 7300 kilometrin päässä. Kolmessakymmenessä vuodessa sitä ihminen unohtaa paljon.

Mutta Sinua en ole unohtanut! Ajattelen Sinua varsin usein ja odotan kovasti saapumistasi. Ja lupaan - tässä ja nyt - että kun tulet tänne, niin ekan viikon pyörin kimpussasi kuin herhiläinen ja sitten hermostun, kun olet siinä ja sitten ajatus tasaantuu ja sitten oletkin jo lähdossä pois. Yhtäkaikki olet rakas ja tärkeä! Oikein paljon onnea Sinulle! <3

Kevätt... eiku kesää ilmassa!

Aattelin nyt kirjoittaa tekstin, jossa en märehdi amerikkalaista koulutussysteemiä, paitsi ihan vähän. Minusta on nimittäin pöyristyttävää, että ne samat miljoona monivalintatehtävää, jotka on tehtävänä tunneille ennenkuin opettaja lukee/luetuttaa ne ääliömäiset powerpontit, on myös aiheen testi! Jännitettäväksi jää, onko kysymysten järjestystä sekoitettu vai ei. Oppimista on monenlaista; täällä voisin valmistua hierojaksi kopioimalla vastaukset kaverilta ja sitten ulkolukemalla ne. Tai ainakin luvan saisi, osavaltion testi on siis monivalintatesti.

Mutta sitten muihin aiheisiin. Kuten säähän, joka on: kesäinen. Tunnen oloni vähintäänkin pettyneeksi, sillä yksikään sammakko ei ole minulle loihanut, että täällä ei sitten ole ollenkaan kevättä! Lämpötila nimittäin pomppasi yhdessä yössä siitä 12-16 asteesta 27:ään ja UV-indeksi paukahti samantien hyvin korkealle eli se niistä keväisistä lenkkeilypäivistä. Paitsi jos jaksaa raahautua greenwaylle ennen aamukymmentä tahi oikeammin yhdeksää, niin voi jaksaa kävellä sen kolmisen varttia. Iltasella kosteus viipyy ilmassa pimeään asti ja meikäläinen kyllä sammuukin aika aikaisin eli iltalenkki ei oikein ole meikäläisen heiniä. Taiji-tunnit on toki siirretty pihalle ja aurinkonlasku 7.30-8 in kyllä huima! Ja yhtä huima on nousu, kun palaan viemästä likkaa kouluun tai suuntaan itse koulutielle.

Nyt sitten odotellaan ensimmäistä ukkosmyrskyä, jollaista hivenen tällekin päivälle uumoiltiin, mutta ei kyllä siltä näytä. Vaikka sieltähän se sitten humahtaa kymmenessä minuutissa jos sille päälle sattuu. Tornadovaroituskin oli jo, mutta ei kylläkään meillä. Myös vihreys alkaa pikkuhiljaa valloittaa alaa, tähän asti on saanut ihailla vain kukkivia puita, joiden olemassaoloa en koskaan Suomessa oikein rekisteröinyt. Kovasti ovat kauniita! Sääliksi kuitenkin kävisi esim. ystävääni Terhiä, sillä siitepölytiedote on seuraavanlainen: pyyhi pöytä ja sitä on kahden millin kerros jälleen tunnin kuluttua. Onneksi en itse siitepölyistä kovasti kärsi; enemmän silmiini otti paikallinen raanavesi ennenkuin siihen tottui.

Muuten kaikki on kuten ennenkin. Paitsi että likka sai ajoluvan ja äippä on jo aika hyvä ilmajarrutuksissa! Hienosti on mennyt ja sinne se on vaan sekaan mentävä, jotta vuoden kuluttua saa sitten tehdä sen ajokokeenkin. Ajolupa nimittäin heltiää 6 ajotunnin ja teoriakokeen (juu, monivalintatehtävä tottakai) suoritettua. Loppu on sitten vanhemman vastuulla! Iiks, sehän  se painaakin harteilla, hetken jo luulin, että autossa+oppitunnilla istuminen niskoja jäytää, mutta ehkä se onkin teinin ajo-opetusvastuu!

Mutta tottapuhuakseni minulla alkaa olla jo aika hyvät edellytykset! Osasin tänään nimittäin ajaa Central Avenuelta Providenssille ilman navigaattoria, jonka olen viimeksi käynnistänyt pari kuukautta sitten. Tämän jälkeen taatusti eksyn sitten lähipäivinä, mutta se riski otettakoon. Vai lieneekö asianlaita sittenkin niin, että olen niin kalkkiutunut omiin ympyröihini, etten enää viitsi aukoa uusia uria saati reittejä?

Opettajanhommiin tässä nimittäin kohta väkisinkin ajautuu, sillä International Housen kumpikin ESL-opettaja on jättänyt homman kesken ja tällä hetkellä siellä on yksi opettaja (koordinaattori on joutunut takaisin opetushommiin) ja kaksi ryhmää. Eli viimeiset kolme tutorointikertaa olen oikeasti ex tempore-vauhdista opettanut ja tänään piti ihan vääntää kielioppia. Kuulemma kuullostan vakuuttavalta (vaikka joudun aika lailla lunttamaan) ja (alkeis)ryhmän mielestä minä puhun selkeämmin kuin syntyperäiset. Olen kyllä samaa mieltä: kakkosenkkua on huomattavasti helpompi ymmärtää kuin kotoperäisten nopeaa tahtia, mutta yleensä jo pysyn perässä. Tai sitten osaan paremmin matkia ja arvata. Jotain ehkä kertoo sekin, että eräänä päivänä kyynelehdin tajutessani erään kantri-biisin sanoman, joka on tähän asti mennyt täysillä ohi korvien. Ja sama biisi on soinut vähintään puoli vuotta.

Koti-ikävä väreilee pinnan alla silti silloin tällöin. Se on semmoista nostalgisointia, jonka avulla voi märehtiä huonoina päivinä itsesäälissä. Mitään erityistä asiaa ei tule kaivattua (ja ihanat ihmiset ovat kyllä huolentineet konkreettisista suklaa- yms. puutoksista), mutta sellainen ylenpalttinen kotonaolemisen tunne on menetetty. Tuttuus siitä, että on omalla maallaan puuttuu ja siihen vaikuttaa tämä kielikin aika paljon. Onneksi se tulee semmoisina häivähdyksinä ja vastapainoksi saa kokea hyväksytyksi tulemista. Nyt kun aika monen ihmisen kohdalla päässyt läpi siitä "hyvääpäivääonpassullaihanaaksentti" -vaiheesta, niin pystyy olemaan ihan oma itsensä. Alkuvaiheen ùbersentitiivinen "osaankoollaihannormaaliihminen" -kausi on pääosin ohitettu.

Elämässä on silti oma järjestyksensä. Perheen jälkeisessä järjestyksessä se menee jotenkin näin: parhaat ystävät Suomessa, parhaat ystävät täällä, kollegat siellä, pirkkalalaiset siellä, kaikki maailman suomalaiset, eurooppalaiset ja sitten tulee amerikkalaiset. Amerikassa on kiva asua, kunhan saa pysyä suomalaisena!

Ja antaisin muuten aika paljon bileistä, joissa kaikki puhuisivat suomea. Ja vielä enemmän kunnon saunasta! Ja ensi viikolla muuten laadin kirjelmän hieronta-opuksen laatijalle, sillä kirjassa seisoo (tosin tämän maan valtakielellä) "sauna on kuiva huone, jonka lämpötila on nostettu 122-140 asteeseen (siis 50-60 celciusta)". Ne mistään mitään tiedä. Amerikkalaiset!

Vuodatus

Nimimerkki poropää Pohjois-Karoliinasta ei tiennyt, mihin päänsä laittoi, kun lupautui suorittamaan terveysalan tutkinnon eräässä hyvämaineisessa Amerikan maan oppilaitoksessa.

Joutuipa hän melkoiseen myllytykseen, jonka puitteissa tulee punnittua kuka hän syvimmiltään oikein on. Leppoisa pari päivää viikossa koulutus ei ole alkanut kovin leppoisasti, mutta siitä hän saa syyttää tietenkin vain ja ainoastaan itseään ja pinttyneitä tapojaan. Sillä suurinpiirtein kahdensadaviidenkymmenen opintoviikon verran maisterialan tutkintoa ja joltiseltaan reilun sadan maisterinjälkeisen oppimisviikon, puhumattakaan reilun tuhannen tunnin verran hieromataitoa ja reilun kolmen vuoden jäsekorjausopintojen jälkeen hän on ensimmäistä kertaa elämässään ahdistunut sisäänsä pumpattavan tiedon määrästä!

Määrä ja laatu eivät aina pysty kulkemaan käsi kädessä, joten jostain on vissiinkin luovuttava. Ja koskapa tuo määrä on varsin sujuvasti reiluun kahdeksaansataan perusoppisivuun, reiluun kolmeensataan etiikkasivuun, neljäänsataanviitenkymmeneen trail guide -sivuun (tähän liittyy myös kaksisataaviisikymmentä sivua harjoituksia) ja kahteensataanviiteenkymmeneen triggerterapia sivuun (en viitsi mainita kahta alle sadan sivun eeposta) hakattu, niin laatu on se, joka saa lähteä.

Jokaiselle lähipäivälle on 30-70 sivua luettavaa sekä samasta sivumäärästä 30-100 monivalintatehtävää. Monivalintatehtävät onneksi ohjaavat suurien kokonaisuuksien hallintaan, joten ihan mieluusti sitä repii verkkarinsa, kun ei osaa valita oikeaa vaihtoehtoa (varsinkin silloin, kun voi osoittaa kappaleen, jossa vastaus seisoo, mutta "kieli"taito ei vissiin sitten riitä). Näiden lisäksi on sitten ensi viikoksi opittava luut, joita toki on opittavassa listassa vain reilu sata, joten äkkiäkös ne latinasta englanniksi vääntää. (Muiden alojen asiantuntijoille tiedoksi, että lapaluu on scapula [mitä se on - luojan kiitos - myös latinaksi], mutta tähän luuhun liittyy 20 muuta termiä [acromion process, supraglenoid tubercle, superior angle of scapula], jotka on siis myös osattava.)

Itseasiassa olen siis etylyöntiasemassa, koska on varsin helppo vääntää Christa Iliaca Anterior Superior muotoon Anterior Superior Iliac Spine. Tai no; helppo ja helppo, mutta selvisin myös periamerikkalaisesta Spelling Testistä, jossa siis luokassa kukin vuorollaan tavasi em. termejä. Mutta niin se vaan on, että dementia on tähän mennessä jo lykkääntynyt ainakin kolme vuosikymmentä eteenpäin, sen verran on aivoja ulkolukuenglanninnoksissa rasitettu.

Mitä minä sitten oikein rutisen? Arvatkaapa, onko nämä luut käyty luokassa yhdessä läpi? Arvatkaapa onko saatu käsitellä luurankoa ja tunnustella niitä luiden nystyröitä? Arvatkaa, tehdäänko tunneilla pari/ryhmäharjoituksia? Arvatkaa, onko oppiminen jotain muutakin kuin monivalintatehtäviä? Käyttämämme oppikirjat on hyviä, suorastaan loistavia, joten ei kai siinä opettajaa tahi oppimista sitten muuten tarvita. Lukekaa/opetelkaa sieltä!

Oppilaitokset rankataan paremmuusjärjestykseen täällä niinkuin koto-Suomessakin. Täällä se tapahtuu prosenttiluvuin eli ranking muotoutuu siitä, kuinka monta prosenttia opiskelijoista ei pääse ensimmäisellä kerralla läpi osavaltion testistä (joka on muuten tietokonepohjainen fu..ing monivalintatehtävä). Ja jos on sattunut niin, että sen kerran kun ryhmässä oli vain 12 opiskelijaa, niin heistä 2 reppasi ja ranking lysähti alas kuin lehmän häntä, niin jotainhan on asian eteen tehtävä. Vaikkapa lykättävä lisää monivalintatehtäviä eteen...

Koulutuksen aikainen arvosana kertyy siis tehdyistä tehtävistä (määrätty prosenttiosuus) ja testeistä (hivenen isompi prosenttiosuus). Tarkoitan siis noita intohimoni kohteita, joista jokaisen vastauksen voi toki kysyä kaverilta tai vielä fiksummin: opettajalta ennen kuin tehtävän palauttaa. Testissä pärjääminen on oma lukunsa eli mennä viikolla opettaja näytti jokaisen luustokuvan, joka testiin tulee (ja luetteli jokaisen luun nimen [ohhoh: tämänhän voisi lukea vaikka ihan pedagogiikaksi], joka testissä kysytään). Nopeat syö hitaat ja seuraavaksi opettajamme luki ääneen jokaisen monivalintatehtävän, joka testiin tulee! Ennen luku-urakkaa hän kehoitti kaikkia halukkaita tuomaan iPhonen äänitysmoodissa luokan eteen, jotta voi sitten harjoitella. Samana iltana yksi opiskelukavereistani lähetti nuo kysymykset koko ryhmälle sähköpostissa ja seuraavana päivänä toiselta tuli oikeat vastaukset. Joten helppoa kuin heinänteko! Tämän jälkeen on suorastaan nöyryyttävää, jos joku saa alle 80% ensi viikon testistä. Näyttää hyvältä tilastoissa ja taas on erinomainen ryhmä, joka syväoppii tarvittavat asiat.

Ja minä vielä ihmettelen, miksi en ole saanut kovin kummoista hierontaa tai miksi käsiä ei tarvitse pestä ennenkuin harjoittelee: riittää, että osaa valita vaihtoehdon A, B, C tai D, toiminta on sitten toinen juttu!

Nyt on siis otettava luu käteen ja opittava lukemaan monivalintatehtäviä ja haettava niihin vastaus. Ei siis kannata yrittää ymmärtää mitä lukee, sillä siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa (ja minä olen osa-aikainen opiskelija ja kertaalleen [osan jopa kahdesti] asiat jo suomeksi opiskellut). Mitään ei tarvitse osata selittää (olen ehkä sanonut yhteensä kaksikymmenta sanaa oppitunneilla tähän mennessä) tahi kertoa omin sanoin. Itseasiassa on hyvä välttää aiheetonta puhumista tunneilla ja harjoitellessa preferoidaan hiljaisuutta. Ja paljonhan tässä on jo opittu: opettaja käytti 30 minuuttia sen vakuuttamiseen, että gluteus [suomeksi: perslihas] on vain yksi lihas, jonka hierominen on olennaista. Ja arvatkaa kuinka moni sitten uskalsi hieroa kyseisen lihaksen?

Nyt on siis aika oppia uutta: siitä mennään mistä aita on matalin! Vaikka koville ottaa.

P.S. Pääosin koulussa on siis ihan kivaa ja ihmiset on mukavia. En vaan enää ihmettele, ettei tämä maa pärjää missään, missä tarvitaan älyä tai soveltamisen taitoa. Ostettu kirja tarkoittaa monelle oppimista ja kopioiminen on omaksumisen kadehdittavin muoto, koska näin systeemi opettaa.