Olen kovasti yrittänyt pohtia, että mitä se oikein tarkoittaa, kun ihmisellä on elämä. Tytär kun viime kesänä viskasi muutaman kerran silmille fraasin: Hanki elämä. Tämä liittyi siihen, että äiti oli hivenen liian kiinnostunut lapsensa asioista, kunnei muutakaan sisältöä tuolloisessa omassa elämässä tuntunut olevan.
Jonkinlaisen oman elämän omaavana (ja tämän fraasin ylenpalttisena vihaajana) mietin siis, että mitä se elämä sitten loppujen lopuksi on. Se ei ilmeisemminkään ole kiireistä joulusta jouluun tai lomasta lomasta elämää, jolloin vapaa-aika meni vapaa-ajasta haaveksimiseen. Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana on käynyt myös varsin selväksi, että elämä ei ole omaa aikaakaan, jossei siihen liity mitään (näennäisen) järjellistä tekemistä. Elämää ei myöskään uskalla jättää huomisen huostaan, sillä siitä ei kukaan tiedä ja minä olen aina tupannut varmuuden vuoksi jo ennakkokiirehtimään huomisenkin. Vanha totuus se aukenee siis keski-ikäiselle: pysähdy tässä ja nyt ja jätä murehtiminen muille.
Olen aina ollut sitä tyyppiä, että elämässä pitää olla projekteja ja tekemistä, jottei tylsisty. Tällainen tylsistymisen ennakoiminen vaan helposti lipsahtaa siihen, ettei ehdi nauttimaan siitä mitä tekee. Tai ei halua pysähtyä; tahi vieläkin tarkemmin: ei uskalla pysähtyä, kun samalla täytyisi ottaa vastuu tekemisestään tai tekemättömyydestään. Tekeminen ja puuhastelu täyttää elämän ja pysähtyminen on suuri uhka. Mitä sitä sitten itsensä kanssa tekisi?
Jospa vaikka miettisi sitä, mitä tahtoisi tehdä. Ja koskapa tämä on minulle kovasti selvää kauranlihaa, niin olenkin yrittänyt keskittää ajatukseni siihen, mitä en halua tehdä. Mistään en siis mitään tiedä, mutta muutama asia on selvinnyt. En halua enää opettaa. Teen sitä taas huomenna ja nautin siitä, mutta loppujen lopuksi (kielen)opettaminen ei ole minun juttuni. Nautin siitä, että lähden jonnekin, valitsen vaatteet ja saan palkita itseni mukillisella lattea (mieluiten Caribousta, ei kummiskaan Starbucksista) jälkikäteen. Mutta minua ei pätkän vertaa kiinnosta se, oppiiko joku jotain!
Vedän myös jumppaa torstaisin sekalaiselle seurakunnalle ja sekin on ihan mukavaa, sillä siinä täytyy käyttää sanastoa ja tulee pohdittua muutamia juttuja. Tämä vaatii siis valmistelua (toisin kuin opettaminen) ja ihan kivaa, mutta ei sittenkään. Voisin yhtä hyvin käyttää ajan omaan hyvinvointiini, mutta tämäkin välivaihe on tarpeellinen.
Pitkään olen tässä kaivannut kontakteja ja niiden luominen onkin ollut viime kuukausien pääsisältö. Siis "etsi kavereita ja luo suhteita -projekti", jonka olen menestyksellisesti vetänyt evaluointivaiheeseen. Mukavaa hommaa ja avartavaa, mutta nyt alkaa sekin jo riittää. Tiedän keistä tykkään ja jonkinverran kestän (ja nautinkin) ympäripyöreetä jutustelua ja kikatteluakin, mutta rajansa kaikella. Olen tyhjentänyt MeetUp-tilini ylimääräisistä ryhmistä.
Maanantaina alkaa koulu ja tänään kahlasin tehtävänä olleen 30-sivuisen tekstin läpi. Löysin amerikkalaisen hierontagurun, jonka ajatukset allekirjoitin 100%sti. Vielä kun löytäisi tekijän, joka oikeasti tekee kuten guru opettaa. Hoitaa ihmistä.
En siis välitä hoitaa raajaa, selkää, kättä tai kinttua. En voi sanoa olevani kalevalainen jäsenkorjaaja, enkä käy koulua oppiakseni hieromista. Yritän oppia hoitamaan ihmistä ja sitä varten käyn koulua. Ja siinä sivussa saan vielä vähän aikaa hoitaa oma ittensä parempaan kuosiin ja katsella ympärilleen. Nyt kun on taas elämä hankittuna, niin yritetään pitää siitä kiinni. Hetki kerrallaan. Parhaiten se käy lähtemällä Coyote Joehin tanssimaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti