Terve elämä!

Ollakseni terveydenhuollon ammattilainen olen varsin epäterve olento. Tai no - suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä minkään asian ammattilaisuus estä kuoppaan lankeamasta jos niikseen tulee.

Mietin vaan, että kun kerran väitetään, että kovasti ken tahtoo, niin saa. Kuulemma ja ainakin jollain aikavälillä tai tähtäimellä. Ja toisaalta taas, jos uutta elämäänsä hainoaa, niin jostain vanhasta on luovuttava. Mitä siis olisi tehtävä, kun haluaa terveeksi, terveyttä, terveelliset elämäntavat?

Edellä mainittujen ajatusten mukaan ensinnäkin on siis kovasti tahdottava; tätä olen aktiivisesti toteuttanut kuutisen vuotta (silloin jätin eräät kemialliset lääkkeet) ja kärsivällisesti edelleen kärvistelen tahtoessani. Vaan mitä olisin valmis antamaan pois?

Sairauden. Epäterveyden. Huonot elintavat. Kuulostaapa yksinkertaiselta, mutta ei sitä ole. Sillä minulla ei ole ainuttakaan sairautta pois annettavaksi. Enkä siitä epäterveydestäkään itseäni irti saa. Epäterveesti syön näinä aikoina ah niin paheellista valkoista jauhoa (vaikkakaan en juuri vehnää), terveelliset lenkkeilytottumukset liikuntapiirakan viipaleiden mukaan ovat utopiaa (joskin pyrin astelemaan pihalla jonkinverran joka päivä), teen työtä stressaten ja innostuen (joskin olen oppinut kalenteriini sellaisia ruksejakin laittamaan) ja silloin tällöin viinin nauttiminen ei jää siihen yhteen ja puoleen lasilliseen. Minusta nuo edellä mainitsemani asiat ovat elämääni, jollekulle muulle ehkä epäterveellisiä elämäntapoja. Elämästäni en voi luopua, mistä sitten uuden terveemmän elämän edessä?

Jossain tämä on hiertänyt jo pidempään, mutta tänään sen tähän kirjoitan: yritän luopua epäterveestä ajattelutavastani. En enää aiokaan elää elämäntapaoppaiden kirjoitusten mukaan, en pyrkiä parempaan ja terveempään syömistapaan, luovun laihtumisen ajatuksesta, luovun itseni tarkkailemisesta ja ennenkaikkea luovun niistä hiljaisista moitteista, joita me nykynaiset koko ajan itsellemme tolkutamme.

Mikään ei kuormita enempää, eikä lataa suurempaa määrää negatiivista energiaa itseen ja ympäristöön kuin se, että harmittelee syömistään, juomistaan, saamattomuuttaan ja lankeamistaan.

Ja kaikki tämä siksi, että tänään olin elämäni ensimmäisellä Hsin Tao -tunnilla.
Iloa niille, jotka pystyvät sen tällä hetkellä vastaanottamaan ja energiaa kaikille, joille se tulee tarpeeseen. Mutta, jos ei ole iloinen olo, niin ei tarvi ja jos energia on matalalla, niin sekin saa olla.

Ei muuta kuin eteenpäin.

Mistä ihminen unelmoi (huom. etäännyttävä passiivinen käyttö)

Heitin itselleni aiemmin kysymyksen, mistä unelmoin, enkä ole vieläkään keksinyt vastausta. Osaan kyllä sanoa, miten elämässä pitäisi toimia, mihin suuntaan mennä, jotta menestyisi ja saavuttaisi jotain. Mutta, kun en enää haluakaan saavuttaa. Enkä kai sitten menestyäkään sanan yleisimmässä merkityksessä. Tahtoisin vain olla ja samalla tehdä jotain mielekästä. Mitä?

Helpompaa on listata asioita, joista olen aina halunnut pysyä kaukana, mitä siis en ole haaveillut, mistä en ole unelmoinut. En ole unelmoinut laskuvarjohypystä tai purjehtimisesta tahi mistään muustakaan ns. exteme-urheiluksi laskettavasta (juu, purjehdus on minun asteikollani ikstriimiä!). En ole haaveillut maailmanmatkailusta, pienet, maltilliset irtiotot maksimissan 5 tunnin lentomatkan päähän riittävät minulle - niin olen siis aina kuvitellut. En ole haaveillut yltiöpäisestä luksustalosta tai superautosta; peruskama tässä suhteessa on ihan passelia. En ole myöskään ajatellut tekeväni väitöskirjaa tai muuta julkaisua omalla nimelläni. En ole ajatellut muuttaa maailmalle, parantaa maailmaa kehitysaputyössä tai hurahtaa johonkin kulttiin.

Osa minusta haluaisi kyllä muuttaa maalle viljelemään peltoa ja elämään luomutaloudessa, mutta tiedän realiteettini: minusta ei viljelijäksi ole ja maaseudun tönkkösuolattu tiedän-naapurin-asiat-paremmin-kuin-omani -mentaliteetista olen saanut tässä elämässä tarpeekseni. Osa minua olisi valmis myös säilyttämään maailmaa tuleville polville, unohtamaan auton käytön, laskemaan hiilijalanjälkeä ja kierrättämään aivonsakin yleishyvän hyödyllisyyden puolesta, mutta... se isompi osa on aivan liian mukavuudenhaluinen, utelias ja menevä moiseen hidastamiseen. Leppoistamisella on minun maailmassani itseasetetut rajat!

Mitä minä siis haluan? Haluan, että kaikki muuttuu ja maailma vie, kunhan samalla kaikki muuttuu juuri niin, kuin minä haluan ja saan itse päättää kaikesta. Kaikesta tästä (ja uskokaa, että tässä on näkyvissä vain pienen pieni osa kaikesta siitä, mitä päässäni liikkuu ja on liikkunut viime aikoina) voin sitten tehdä vain yhden johtopäätöksen: kysymyksenasetteluni on aivan väärä! En siis enää kysykään, mistä unelmoin vaan vaihdan kysymystä: Mitkä asiat ovat minulle tärkeimpiä? Mistä en voi luopua? Mikä minua pitää kasassa?

Näihin kysymyksiin lienee vain yksi vastaus. Palataan siihen, kun sen aika on.

Uuden ryhmän edessä

Huomenna se sitten alkaa, uusi ryhmä, josta vastuu.

Työrutiineihin tottuminen on ottanut koville, sen verran isoja muutoksia on tulossa. Vastuita tulee enemmän kuin oli suunniteltu. Mutta kivaa hommaa tiedossa, eikä ennakkoon kannata murehtia. Sain mielestäni aika hyvin suunnittelun alkuun ja asioita järjestykseen. Totuus valkenee sitten pikkuhiljaa.

Ei tämä helpolla tule: en edelleenkään kestä keskeneräisyyttä; on kovin vaikea olla ja odottaa. TIEDÄN, että asiat selkiytyvät, kun selkiytymisen aika on, mutta hermot ja hartiat tökkii vastaan. En oikein tiedä, miten itseäni rauhoittaisin ja miten saisin nuo hermopiikit laantumaan. Täytyy vain toivoa, että tähänkin tottuu. Että uni tulisi iltaisin ja kroppa tuntuisi omalta. Onneksi tuo syksyinen metsä helpottaa ja reitti on löytynyt parin vuoden tauon jälkeen.

Onneksi ymmärsin myös siivota kalenteria ja raivata. Se on se juttu tänä vuonna: raivaaminen! Kaikkea ei tarvitse tehdä samaan aikaan ja uuden suunnittelu, odotus ja epävarmuus vievät voimia; se niille annettakoon!