Hip hei ja aurinko paistaa taas!
Lunta on vielä maassa ja nämä pienemmät tiet sohjoisia, mutta uskoakseni isot tiet on jo lanattu puhtaaksi ja myrkytetty suliksi. On siis aika herätä parin päivän talviunilta ja katsoa mitä muuta maailmassa tapahtuu kuin sataa lunta.
Eilen keksin kiskoa esiin imurin (juu, sen hirveän hökötyksen, jonka kanssa en suinkaan elä sovussa) ja hinkkasin puhtaaksi kylpyammeeni, joten kaikille lienee selvää, että jonkinlaista aktiviteettiähän tässä pieni ihminen on vailla. Luin kolme romaania kolmessa päivässä, katselin varmaan 12 tuntia kodinosto-ohjelmia ja Avatar-elokuvan tyttären kanssa, joten löhöily saa nyt riittää. Ja tietenkin siis lukisin ensi viikon tentteihin (yksi siirtyy tältä viikolta ja toinenkin siellä häämöttää), mutta kun tuo mies on valloittanut mun lukuhuoneen eli levittäytynyt tuonne salin puolelle, niin mun täytyy mahtua tähän keittiöön. Tuon Harley-Davidson opuksen kanssa.
Yksi lounaskutsu olisi ilmassa, mutta (voi jeesus mikä musta on tullut) hivenen vielä aprikoin, jos vaikka on lunta tiellä ja liukasta! Viitsiikö siis lähteä South Blvdlle asti? (No oikeasti muutkin tytöt menee puihin, joten en kai mää nyt yksin sinne lähde.) Ruokaa löytyy vielä kotoakin ja toiveissa on päästä illalla ulos syömään, kun on Valentinen päivä ja kaikkea. (Asiasta täytyis vissiin mainita insinöörille.)
Toinen vaihtoehto olisi osallistua illan hyväntekeväisyysjoogaan. Täällä on sellainen tapa, että kerran kahdessa viikossa joogakoulumme järjestää ilmaisen joogan (opettaja lahjoittaa aikansa), johon osallistumisesta saa maksaa mitä haluaa ja tuotto menee johonkin hyvään kohteeseen. Tämän kuukauden kohde on muistaakseni lapset ja odottavien äitien tukiyhdistys. Sinne voisi myös viedä keräyskoriin (siis koko kuukauden) asiaan sopivia puhtaita vaatteita tai tarvikkeita. No, meiltä ei vauvanpeittoja kovin paljon löydy, joten siihen en osallistu, enkä ole sitten päättänyt ostaa muistakaan tarvikkeita hyvään tarkoitukseen. Niitä kun kerätään niin moneen paikkaan, ettei joka paikkaan repeä. Olen päättänyt, että jos johonkin ostan hygieniatarvikkeita, niin sitten tyttären kouluun. Koulun terveydenhoitajalla ei nimittäin ole tarjota yhtään mitään, mikäli vanhemmat eivät ole tarvikkeita lahjoittaneet!
Samanlaisia maksa mitä jaksat -tarjouksia on myös teattereissa (no, joo, ei sentään noissa Broadway-musikaaleissa), joskaan en ole sellaisessa käynyt. En ole myöskään päässyt ensi-iltoihin, jolloin tarjoilu ja viininmaistajaiset ovat koko yleisölle... Kaikkea kivaa on siis vielä kokematta. (Ajatelkaas mitä Suomessa tapahtuisi, jos koko yleisö pääsisi esityksen jälkeen nauttimaan tuotteita; ensinna olisi pakko jakaa viinalippuja, jottei tulisi liian tunku... ) Ja huomioitavaa on myös se, että valtionavut eivät kata täällä kovinkaan suurta osaa teatterin tuloista, lipputuloilla on katettava kulut. Meikit, kampaukset, ruuat ja juomat kerätään lahjoituksina ja siksipä jokaisessa esityksessä on aluksi ´mainoskatko´, jossa luetellaan kaikkien tukijoiden nimet ja yritykset. Ja yksityishenkilönä summasta riippuen saat kaikenlaista härpäkettä tai kunniakirjan seinälle tai kierroksen teatterissa, kunhan vain lahjoitat rahaa. Lahjoitukset ovat vähennyskelpoisia verotuksessa, joten siksi systeemi toimii. Kaipa minunkin täytyy sitten valita jokin kohde, kun oikeesti alan tehdä töitä. Mutta en jaksa ajatella sitä ihan vielä. (Siis tuota odottavaa paperisotaa, johon pitäisi ryhtyä. Kaksi ensimmäistä referenssikirjettä suljetussa kirjekuoressa, jotka kirjoittaja on liimauksen yli allekirjoituksellaan sinetöinyt, olen jo hankkinut!)
Eikä minun siis pitänyt teattereista puhua, olen nimittäin pettynyt Blumenthaliin, joka unohti velottaa lippumaksuni ja sitten lähetti väärän määrän lippuja ja muutti esitysaikaa niin, että olin uptownissa väärään aikaan, vaan siitä, mitä aion tänään tehdä. Mutta siitäkään en taida viitsiä, koska minua siis ärsyttää toinenkin juttu! Nimittäin vanheneminen. Viimeiset kolme päivää olen hillunut lukulasit päässä aamusta iltaan ja kai se on sitten uskottava: täytyy hankkia uudet lukulasit ja toiset aurinkovahvuuksilla. Kunnen muuten saa himppustakaan selvää iPadistä, jonka tytär ystävällismielisesti palautti (vissiin väliaikaisesti) äipän käyttöön. Ja vastavuoroisesti ryöväsi sitten tämän läppärin, jonka käyttöoikeuden ryövään takaisin aina koulu- tahi tänään nukkuaikoina.
Miksei siis iPhoneja tehdä isompina? Näyttää siis siltä, että minun täytyy ensi kesänä hylätä rakas vehkeeni ja hankittava isompinäyttöinen tai sitten se pahempi vaihtoehto: kaksiteholasit. Mutta kun mun niska ei kestä niitä kaksitehoja! (Ja juu: se facebuukki ei vaan suostu siinä ruudulla isommaksi raahautumaan enkä kestä sitäkään, että rivit ei mahdu kokonaan näytölle.)
Mää meen takasin talviunille ja herään sitten, kun raha kasvaa puissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti