Mää kyllästyin. Ja lopetin tän blogin.
Koska alotin uuden: KataJenkeissa.
Ei tässä sitten muuta, heippa.
sunnuntai 3. elokuuta 2014
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Kaksi vuotta
Niimpä. Kaksi vuotta on sitten tullut elettyä tätä uutta elämää ja nyt kai pitäisi olla sitten jollain lailla kotiutunut. Äijäseni on aikoinaan luvannut elättää minua kaksi vuotta muuton jälkeen eli siinä(kin) mielessä olisi jo aika olla taas oma itsensä. Käydä töissä ja silleen. No mikäs siinä sitten; minähän käyn töissä, jopa kahdessa paikassa viikon päästä. Elätänkö itseni... Noo, jos oikein niukasti syö, kai sitten.
Kun katsoo taaksepäin, niin aikahan se on tapansa mukaan vilahtanut käsistä ja aika karvaalta tuntuisi ajatus, että nyt olisi jo palaamassa Suomeen. Jos siis olisi ollut kahden vuoden pesti. Vielä enemmän kauhistuttaa ajatella kaksi vuotta eteenpäin, jolloin likka on tulossa takaisin Suomeen; siis jos luoja suo, niin Tampereen yliopistoon (äidin jalanjäljissä) on tämänhetkinen tavoite. Mutta siitä sitten aikanaa, jos niin käy, sillä jos jotain olen kahdessa vuodessa oppinut, niin elämään tässä hetkessä. Tai olen ainakin tullut paremmaksi, jos en vielä ihan mestari olekaan.
Tässä siis heppoinen syväanalyysi tästä hetkestä:
Maailma ei ole tullut valmiiksi, mutta tärkeintä ei olekaan loppuunsaattaminen, vaan jalo prosessi. Se, että ylämäen jälkeen tulee alamäki ja toistepäin, on tämän elämän saletti tosiasia.
Sitkeys vie pitkälle, mutta se ei olekaan sama kuin härkäpäisyys, ja kärsimättömyys on vain pysähtymisen pelkoa. Pysähtymisen haastellinen taito on opittavissa ja mistäpä muusta siinä on kyse kuin itsensä kanssa olemisesta. Paras tapa itsensä tuntemiseen ei siltikään ole pelkästään yksinolo, vaan nimenomaan yhdessäolo. Jokainen uusi ja vanha kohtaaminen opettaa jotain ja siinä se totuus on: kuinka läsnä ja arvottamatta osaat olla toisen kanssa, kertoo paljon itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika yrittää pysyä naamionsa takana, ihmiset ja ympäristö voivat muuttua vaikka kuinka paljon (toivon kuitenkin, ettei kovin usein), mutta itse olet juuri se joka olet. Sitten, kun uskallat jälleen olla oma itsesi, niin olet perillä.
Tilanne vaatii jonkinverran itseluottamusta (kuten elämä yleensäkin) ja siitähän maahanmuutossa pitkästi on kyse! Ihminen kasvaa isoksi, hankkii ystäviä, valitsee ammatin, kehittää ammattiylpeyden ja -identiteetin. Kuuluu johonkin ja joihinkin, koska haluaa kuulua ja on ylpeä siitä. Jokainen ihmissuhde työelämässä etsii oman väylänsä suhteessa noviisiuteen, ammattilaisuuteen ja mestaruuteen ja kaikkeen niiden välissä. Fiksu ihminen ymmärtäisi, milloin kannattaa lopettaa ponnistelu ja siirtyä hetkessä elämiseen.
Itseluottamuksen rakentumisessa on paikallaan oppia kieltä ja sitä kautta uskallusta ilmaista itseään samalta viivalta kuin muut. Altavastaajan asema ei ole kadehdittava. Itseluottamusta on myös hahmottaa ympäristöä niin, ettei panikoi lääkärin metsästyksessä tai auton hajoamisesta. Ei sitä kotomaassakaan tiennyt, mitä tekisi, jos auto hajoaisi metsätaipaleelle, mutta tiesi, että tilanteen tullessa osaisi toimia. [kop kop] Paniikki on lieventynyt, kun on pari kertaa pärryytellyt biitsille ja vuoristoon sekä 9 tunnin highway-taipaleen Floridaan naisporukassa.
Kahdessa vuodessa ehtii alkaa kuvittelemaan, että on kotonaan. Sillä kotinsa voi rakentaa minne vaan. Se ei poista juuria, entistä viitekehystä tahi varsinkaan kaipuuta vanhaan, joka lienee ihmisen perimään kirjoitettu ominaisuus. Mutta se tuo paljon alttiutta ymmärtää elämän hitusia, jos niin haluaa ja valitsee. Sillä jos osaa elää hetkessä, niin elää juuri nyt. Välillä se tarkoittaa itsensä kanssa kamppailemista ja välillä omien rajojensa rikkomista. Onni ei ole kiinni paikasta, vaan siitä, miten suhteutat itsesi ympäristöön. Suomalaisuus on minulle kovasti sitä työetiikkaa, mutta jätetään se luterilainen hölynpöly pois siinä ylenpalttisuuden merkityksessä ja keskitytään siihen mitä on.
Tässä, kun on koko päivän ollut onnellinen, niin kohtahan se kaipuu sieltä taas tunkee, sillä ylös ja alas ryömitään ja kieritään juuri niin kuin kuuluukin. Ja rajojen rikkominen jatkuu: paniikinpoikanen New Yorkin matkasta; eka sisäinen lento ja sekin naisporukassa on edessä elokuussa. Nyt, kun käy töissä, niin voi taas tuhlata ja täytyyhän sitä olla jotain mitä odottaa!
Kun katsoo taaksepäin, niin aikahan se on tapansa mukaan vilahtanut käsistä ja aika karvaalta tuntuisi ajatus, että nyt olisi jo palaamassa Suomeen. Jos siis olisi ollut kahden vuoden pesti. Vielä enemmän kauhistuttaa ajatella kaksi vuotta eteenpäin, jolloin likka on tulossa takaisin Suomeen; siis jos luoja suo, niin Tampereen yliopistoon (äidin jalanjäljissä) on tämänhetkinen tavoite. Mutta siitä sitten aikanaa, jos niin käy, sillä jos jotain olen kahdessa vuodessa oppinut, niin elämään tässä hetkessä. Tai olen ainakin tullut paremmaksi, jos en vielä ihan mestari olekaan.
Tässä siis heppoinen syväanalyysi tästä hetkestä:
Maailma ei ole tullut valmiiksi, mutta tärkeintä ei olekaan loppuunsaattaminen, vaan jalo prosessi. Se, että ylämäen jälkeen tulee alamäki ja toistepäin, on tämän elämän saletti tosiasia.
Sitkeys vie pitkälle, mutta se ei olekaan sama kuin härkäpäisyys, ja kärsimättömyys on vain pysähtymisen pelkoa. Pysähtymisen haastellinen taito on opittavissa ja mistäpä muusta siinä on kyse kuin itsensä kanssa olemisesta. Paras tapa itsensä tuntemiseen ei siltikään ole pelkästään yksinolo, vaan nimenomaan yhdessäolo. Jokainen uusi ja vanha kohtaaminen opettaa jotain ja siinä se totuus on: kuinka läsnä ja arvottamatta osaat olla toisen kanssa, kertoo paljon itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika yrittää pysyä naamionsa takana, ihmiset ja ympäristö voivat muuttua vaikka kuinka paljon (toivon kuitenkin, ettei kovin usein), mutta itse olet juuri se joka olet. Sitten, kun uskallat jälleen olla oma itsesi, niin olet perillä.
Tilanne vaatii jonkinverran itseluottamusta (kuten elämä yleensäkin) ja siitähän maahanmuutossa pitkästi on kyse! Ihminen kasvaa isoksi, hankkii ystäviä, valitsee ammatin, kehittää ammattiylpeyden ja -identiteetin. Kuuluu johonkin ja joihinkin, koska haluaa kuulua ja on ylpeä siitä. Jokainen ihmissuhde työelämässä etsii oman väylänsä suhteessa noviisiuteen, ammattilaisuuteen ja mestaruuteen ja kaikkeen niiden välissä. Fiksu ihminen ymmärtäisi, milloin kannattaa lopettaa ponnistelu ja siirtyä hetkessä elämiseen.
Itseluottamuksen rakentumisessa on paikallaan oppia kieltä ja sitä kautta uskallusta ilmaista itseään samalta viivalta kuin muut. Altavastaajan asema ei ole kadehdittava. Itseluottamusta on myös hahmottaa ympäristöä niin, ettei panikoi lääkärin metsästyksessä tai auton hajoamisesta. Ei sitä kotomaassakaan tiennyt, mitä tekisi, jos auto hajoaisi metsätaipaleelle, mutta tiesi, että tilanteen tullessa osaisi toimia. [kop kop] Paniikki on lieventynyt, kun on pari kertaa pärryytellyt biitsille ja vuoristoon sekä 9 tunnin highway-taipaleen Floridaan naisporukassa.
Kahdessa vuodessa ehtii alkaa kuvittelemaan, että on kotonaan. Sillä kotinsa voi rakentaa minne vaan. Se ei poista juuria, entistä viitekehystä tahi varsinkaan kaipuuta vanhaan, joka lienee ihmisen perimään kirjoitettu ominaisuus. Mutta se tuo paljon alttiutta ymmärtää elämän hitusia, jos niin haluaa ja valitsee. Sillä jos osaa elää hetkessä, niin elää juuri nyt. Välillä se tarkoittaa itsensä kanssa kamppailemista ja välillä omien rajojensa rikkomista. Onni ei ole kiinni paikasta, vaan siitä, miten suhteutat itsesi ympäristöön. Suomalaisuus on minulle kovasti sitä työetiikkaa, mutta jätetään se luterilainen hölynpöly pois siinä ylenpalttisuuden merkityksessä ja keskitytään siihen mitä on.
Tässä, kun on koko päivän ollut onnellinen, niin kohtahan se kaipuu sieltä taas tunkee, sillä ylös ja alas ryömitään ja kieritään juuri niin kuin kuuluukin. Ja rajojen rikkominen jatkuu: paniikinpoikanen New Yorkin matkasta; eka sisäinen lento ja sekin naisporukassa on edessä elokuussa. Nyt, kun käy töissä, niin voi taas tuhlata ja täytyyhän sitä olla jotain mitä odottaa!
torstai 10. heinäkuuta 2014
Yrittänyttä ei laiteta
Tämän päivän saldo: kasvohoidossa, lounaalla ja töissä. Juurikin tuossa kaivelin tämän 100 neliöisen vastaanoton avaimen laukustani ja poikkesin PaneraBreadissa hakemassa viiden taalan sopan, kun on niin pitkä työpäivä. Tohtori näes jo lopetti tältä päivältä, mutta työläiset vaan jatkaa.
Sillä alkaa näyttää siltä, että työläiseksi tässä täytyy ruveta! En ole töitä hakenut, mutta kun kotoa soitetaan, niin kai se on sitten ruvettava?! Tilanne on sellainen, että tämän yhden kiropraktikon vastaanoton lisäksi, olen ajatellut ottaa asiakkaita vastaan myös jossain muualla. Ainakin näin alkuvaiheessa, kun valmista asiakaskuntaa ei ole. Täällä olen siis independent contractorina eli vuokraan (hirvittävän halvalla) huoneen, mutta kaiken muun hoidan itse. Kiropraktikko sitten suosittelee minua asiakkailleen ja vastavuoroisesti minä (toivottavasti) tuon asiakkaita myös hänelle päin. Ja jos on aikaa, hoidamme toisiamme, opin käyttämään laseria (luvalla en tokikaan, mutta opin kuitenkin), infrapunaa, 'pyssyä', ymmärtämään hermoja, ruokavaliohoitoa, cytokine-terapiaa jne. Minusta oikein oiva diili, vaikka siis esitteeni on edelleen vaiheessa, maksan ajanvaraussysteemistä itse, kiikutan lakanani kotiin pestäväksi, imuroin koko kämpän joka toinen viikko, vien roskat ja vastaan puhelimeen (hih, minä, siis HÄNENkin puhelimeensa kökköenklannilla).
Rahaliikenteeni on sitten täysin, vain ja kokonaan omalla vastuullani. Hinnoittelen itse, otan rahat vastaan ihan itse (en tykkää siitä vaiheesta, sihteeri olis kiva), maksan oman maksupäätteeni ja olen aivan kokonaan vastuussa siitä, onko minulla asiakkaita vai ei. Sijainti on eittämättä hyvä ja tämä on se paikka, johon haluaisin asiakaskunnan tipahtavan tältä istumalta, jotta voisin nostaa hintoja ja alkaa maksaa isompaa vuokraa, järjestää koulutustilaisuuksia ja muuta kevyempää pikkujumppaa.
Mutta ihan niin se ei tapahdu, sillä tästä maasta löytyy kiropraktikko joka korttelista ja hieroja joka toisesta. On siis pakko iskeä kultajyvään, erikoistua, tehdä groupon-diilejä (en koskaan!) tai otettava sivutyö jostain kaikkien ammattilaisten inhoamista ketjuhieromoista (joissa talo saa 80-120/ tunti, mutta itse hieroja saa 18/tunti ja vain tehdyista töistä), jos aikoo menestyä. Voisi myös vuokrata valmiin asiakaskunnan tai mennä hommiin arvostettuun hoitolaan ja maksaa 35% jokaisesta tienatusta taalastaan nyhtäjälle. Tai sitten voisi tehdä töitä kotona itsekseen ja täytellä sanaristikoita.
Tai sitten täydentää LinkedIn -profiilinsa ja saada soitto, jossa pyydetään töihin. Haastattelussa osoittautui, että se, että en taivu tekemään ruåttalaista hierontaa kuin äärimmäisen painostuksen edessä, ei olekaan synti ja häpeä, vaan tärkeintä on hyvät kädet. Ja sellaisethan minulla todistetusti on eli läpäisin kvalifikaatioseulan tekemällä herra-Kirolle vähän jäsenkorjausta. Rouva-Kiron kanssa sitten puhuimme taitovajeista ja mahdollisesta palkasta, joka ei todellakaan päätä huimaa, mutta onhan toki kyse vain ALKUpalkasta ja siitä, että on oikea tyyppi, innokas oppimaan, eikä pelkää uusia tilanteita. Haloo, siis minä! Palkkaa maksettaisiin sitten kaikesta AJASTA, jonka työmaalla viettää oli asiakkaita tahi ei. Kahden viikkopäivän diilistä tässä olisi kyse, eli ei haittaa millään lailla 'päätyötäni' täällä missä parhaiten viihdyn.
Ja palkkaan kuuluu: kaikki! Minun täytyy vain rahdata nämä taidokkaat käteni työpaikalle aamulla määrättyyn aikaan ja palkka alkaa jolkottaa. Ja työnantaja hoitaa verot, maksut, markkinoinnin, pyykkäyksen, ostaa välineet jne. Minulla olisi siis ensimmäistä kertaa työpaikka hierojana. Ja tässä maassa. Mitä tässä vielä epäröin?!
Jotta osaanko olla tarpeeksi huono. Alan kovasti sympatiseerata lääkäreitä, jotka joutuvat siivoamaan. Ammattiylpeys vai alkuvaiheen pakollinen puurtaminen? Tasainen valtionvirka vai innovatiivinen oma projekti. Vai usko siihen, että hitaasti hyvä tulee ja parhaansa tekeminen palkitaan vielä joskus. Ota oppia kaikesta ja kaikilta. Tartu hetkeen ja maailma on mahdollisuuksia täynnä. Mikä näistä poluista on se oikea? Saako poukkoilla polkujen välillä?
Sillä alkaa näyttää siltä, että työläiseksi tässä täytyy ruveta! En ole töitä hakenut, mutta kun kotoa soitetaan, niin kai se on sitten ruvettava?! Tilanne on sellainen, että tämän yhden kiropraktikon vastaanoton lisäksi, olen ajatellut ottaa asiakkaita vastaan myös jossain muualla. Ainakin näin alkuvaiheessa, kun valmista asiakaskuntaa ei ole. Täällä olen siis independent contractorina eli vuokraan (hirvittävän halvalla) huoneen, mutta kaiken muun hoidan itse. Kiropraktikko sitten suosittelee minua asiakkailleen ja vastavuoroisesti minä (toivottavasti) tuon asiakkaita myös hänelle päin. Ja jos on aikaa, hoidamme toisiamme, opin käyttämään laseria (luvalla en tokikaan, mutta opin kuitenkin), infrapunaa, 'pyssyä', ymmärtämään hermoja, ruokavaliohoitoa, cytokine-terapiaa jne. Minusta oikein oiva diili, vaikka siis esitteeni on edelleen vaiheessa, maksan ajanvaraussysteemistä itse, kiikutan lakanani kotiin pestäväksi, imuroin koko kämpän joka toinen viikko, vien roskat ja vastaan puhelimeen (hih, minä, siis HÄNENkin puhelimeensa kökköenklannilla).
Rahaliikenteeni on sitten täysin, vain ja kokonaan omalla vastuullani. Hinnoittelen itse, otan rahat vastaan ihan itse (en tykkää siitä vaiheesta, sihteeri olis kiva), maksan oman maksupäätteeni ja olen aivan kokonaan vastuussa siitä, onko minulla asiakkaita vai ei. Sijainti on eittämättä hyvä ja tämä on se paikka, johon haluaisin asiakaskunnan tipahtavan tältä istumalta, jotta voisin nostaa hintoja ja alkaa maksaa isompaa vuokraa, järjestää koulutustilaisuuksia ja muuta kevyempää pikkujumppaa.
Mutta ihan niin se ei tapahdu, sillä tästä maasta löytyy kiropraktikko joka korttelista ja hieroja joka toisesta. On siis pakko iskeä kultajyvään, erikoistua, tehdä groupon-diilejä (en koskaan!) tai otettava sivutyö jostain kaikkien ammattilaisten inhoamista ketjuhieromoista (joissa talo saa 80-120/ tunti, mutta itse hieroja saa 18/tunti ja vain tehdyista töistä), jos aikoo menestyä. Voisi myös vuokrata valmiin asiakaskunnan tai mennä hommiin arvostettuun hoitolaan ja maksaa 35% jokaisesta tienatusta taalastaan nyhtäjälle. Tai sitten voisi tehdä töitä kotona itsekseen ja täytellä sanaristikoita.
Tai sitten täydentää LinkedIn -profiilinsa ja saada soitto, jossa pyydetään töihin. Haastattelussa osoittautui, että se, että en taivu tekemään ruåttalaista hierontaa kuin äärimmäisen painostuksen edessä, ei olekaan synti ja häpeä, vaan tärkeintä on hyvät kädet. Ja sellaisethan minulla todistetusti on eli läpäisin kvalifikaatioseulan tekemällä herra-Kirolle vähän jäsenkorjausta. Rouva-Kiron kanssa sitten puhuimme taitovajeista ja mahdollisesta palkasta, joka ei todellakaan päätä huimaa, mutta onhan toki kyse vain ALKUpalkasta ja siitä, että on oikea tyyppi, innokas oppimaan, eikä pelkää uusia tilanteita. Haloo, siis minä! Palkkaa maksettaisiin sitten kaikesta AJASTA, jonka työmaalla viettää oli asiakkaita tahi ei. Kahden viikkopäivän diilistä tässä olisi kyse, eli ei haittaa millään lailla 'päätyötäni' täällä missä parhaiten viihdyn.
Ja palkkaan kuuluu: kaikki! Minun täytyy vain rahdata nämä taidokkaat käteni työpaikalle aamulla määrättyyn aikaan ja palkka alkaa jolkottaa. Ja työnantaja hoitaa verot, maksut, markkinoinnin, pyykkäyksen, ostaa välineet jne. Minulla olisi siis ensimmäistä kertaa työpaikka hierojana. Ja tässä maassa. Mitä tässä vielä epäröin?!
Jotta osaanko olla tarpeeksi huono. Alan kovasti sympatiseerata lääkäreitä, jotka joutuvat siivoamaan. Ammattiylpeys vai alkuvaiheen pakollinen puurtaminen? Tasainen valtionvirka vai innovatiivinen oma projekti. Vai usko siihen, että hitaasti hyvä tulee ja parhaansa tekeminen palkitaan vielä joskus. Ota oppia kaikesta ja kaikilta. Tartu hetkeen ja maailma on mahdollisuuksia täynnä. Mikä näistä poluista on se oikea? Saako poukkoilla polkujen välillä?
lauantai 5. heinäkuuta 2014
Ylimääräinen vapaapäivä
Kun tuntuu ihan sunnuntailta, vaikka siis lienee vasta lauantai. Aika mukavaa, että paikallisten suuri touhotuspäivä osui perjantaille ja siksi saa venytellä rauhassa vielä huomenaamullakin. Vaikka siis tänään heräsinkin jo 7ltä ja kymmeneen mennessä olin levittänyt kananpaskat puutarhaan. Haisee muuten sille ittellensä, silläihan oikeaa lannoitetta sinne tungin, enkä Lowesin myymää kukkaistuoksuista murenta.
Voihan puutarha! Nyppimistä riittäisi ja yksi ilta suunnittelin jo, miten ensi kesäksi laitan uuden harsotetun pohjan tomaateille ja kurkuille, jotta siis rikkaruohosouvi vähän helpottaisi. Uhraan selkääni ja aikaani kasvimaille vain kerran viikossa, ja se on ihan liian vähän! Kyllä ne siellä kasvaa: ne rikkaruohot, ja salaatit, herneet ja yrtit tuottaa jo satoakin, mutta tuhottomasti enemmän olisi nähtävä vaivaa. Kuten tukkia kaikki reitit linnuilta, jotka kovin ytimekkäästi osaavat kulkea verkon alitse syömään marjaseni. Olen ratkaissut ongelman (lisäverkko on odottanut virittäjäänsä kohta kaksi viikkoa) makaamalla badenbadenissa ja paukuttamalla käsiä aina kun nuo punaiset otukset lähestyvät, mutta vissiin yöaikaa kerkiävät kaiken rosvota.
Tomaatit ovat kohta tulollaan ja saas nähdä käyvätkö nuo mokomat sirputtajat niidenkin kimppuun? Sitten kyllä alan paukutella jotain muutakin kuin käsiä. Ja levitellä vähän useammin turvetta, multaa tai kompostia (Lowesin ehtaa) ja karsia umpeen kasvaneen "ruusutarhan". Montakos vuotta menee, että saa takapihan näyttämään tehokkaalta? Nimim. Tuleva dekki voisi olla sittenkin 15x 15 metriä.
Eilen päästiin sitten (bileiden kautta) katselemaan ilotulitustakin ja voi pojat, kun rahaa lensi taivaalle! Oli mukavaa katsella, tottahan toki, mutta samalla rahalla olisi saanut likalle hienomman auton kuin kellään tässä perheessä. No, suomme toki kansalle tämän huvin, sillä paukutusvastaavana toimi rakas ystävämme, jolle lämmin kiitos! (Noin potenssiin 4 Tampereella näkemäni itsenäisyyspäivän tulitus.)
Tänään on sitten vuorossa CrabFeast eli otamme irti kaiken tästä vapaasta viikonlopusta, sillä majatalo aukeaa jälleen tiistai-iltana. Sitten onkin pelkkää tyhjyyttä varauskalenterissa eli pistäkääs nyt vaan suunnitelmia pystyyn! Täällä on tavallisesti aika mukavaa ja tuo hurrikaanimyrskyukkospuuskakin meni jo sopivasti tuossa vierailijoiden välissä eli ei huolta eikä murhetta! Lämmintä piisaa, vaikka eilen paleltiinkin, kun illalla tupsahti 24ään ja bileissä valittivat hyttysistä. Vaikka itse olen edelleenkin sitä mieltä, että alle 10 yksilön parvea ei lasketa.
Tervetuloa siis neitosille, täällä odotellaan kovasti. Taidetaan jo pianaikaan laskea minuutteja!
Voihan puutarha! Nyppimistä riittäisi ja yksi ilta suunnittelin jo, miten ensi kesäksi laitan uuden harsotetun pohjan tomaateille ja kurkuille, jotta siis rikkaruohosouvi vähän helpottaisi. Uhraan selkääni ja aikaani kasvimaille vain kerran viikossa, ja se on ihan liian vähän! Kyllä ne siellä kasvaa: ne rikkaruohot, ja salaatit, herneet ja yrtit tuottaa jo satoakin, mutta tuhottomasti enemmän olisi nähtävä vaivaa. Kuten tukkia kaikki reitit linnuilta, jotka kovin ytimekkäästi osaavat kulkea verkon alitse syömään marjaseni. Olen ratkaissut ongelman (lisäverkko on odottanut virittäjäänsä kohta kaksi viikkoa) makaamalla badenbadenissa ja paukuttamalla käsiä aina kun nuo punaiset otukset lähestyvät, mutta vissiin yöaikaa kerkiävät kaiken rosvota.
Tomaatit ovat kohta tulollaan ja saas nähdä käyvätkö nuo mokomat sirputtajat niidenkin kimppuun? Sitten kyllä alan paukutella jotain muutakin kuin käsiä. Ja levitellä vähän useammin turvetta, multaa tai kompostia (Lowesin ehtaa) ja karsia umpeen kasvaneen "ruusutarhan". Montakos vuotta menee, että saa takapihan näyttämään tehokkaalta? Nimim. Tuleva dekki voisi olla sittenkin 15x 15 metriä.
Eilen päästiin sitten (bileiden kautta) katselemaan ilotulitustakin ja voi pojat, kun rahaa lensi taivaalle! Oli mukavaa katsella, tottahan toki, mutta samalla rahalla olisi saanut likalle hienomman auton kuin kellään tässä perheessä. No, suomme toki kansalle tämän huvin, sillä paukutusvastaavana toimi rakas ystävämme, jolle lämmin kiitos! (Noin potenssiin 4 Tampereella näkemäni itsenäisyyspäivän tulitus.)
Tänään on sitten vuorossa CrabFeast eli otamme irti kaiken tästä vapaasta viikonlopusta, sillä majatalo aukeaa jälleen tiistai-iltana. Sitten onkin pelkkää tyhjyyttä varauskalenterissa eli pistäkääs nyt vaan suunnitelmia pystyyn! Täällä on tavallisesti aika mukavaa ja tuo hurrikaanimyrskyukkospuuskakin meni jo sopivasti tuossa vierailijoiden välissä eli ei huolta eikä murhetta! Lämmintä piisaa, vaikka eilen paleltiinkin, kun illalla tupsahti 24ään ja bileissä valittivat hyttysistä. Vaikka itse olen edelleenkin sitä mieltä, että alle 10 yksilön parvea ei lasketa.
Tervetuloa siis neitosille, täällä odotellaan kovasti. Taidetaan jo pianaikaan laskea minuutteja!
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Bisnestäkö?
Ei olla ihan vielä asiakastulvan huipulla, mutta maasta se pienikin ponnistaa. En yhtään muista, kuinka nopeasti ja mistä ne kotomaan asiakkaat tuli kerättyä, mutta jostainhan se on aloitettava. Tai siis aloitin viime tammikuussa ja totuus on se, että viimeisen puolen vuoden aikana kerätyt kosketuskontaktit ovat ne, jotka nyt kantavat hedelmää. Tällä alalla kun paras (ainoa?) tapa saada uusia asiakkaita on koskettaa. Eikä tuolla kaupan kassalla oikein tohdi mennä kaikkia hipelöimään, vaan jotain muuta se on keksittävä. Hemmotteluillat ja muut tapahtumat, joihin menee melkolailla aikaa ja energiaa, kunniaan. Ja sen jälkeen se on suusta suuhun, joka toimii.
Tässä vaiheessa joka viikko tulee uusi asiakas, eikä sillä ihan vielä elä. Tunku näyttää olevan enemmän kotihoitolaan kuin uuteen toimistooni kiropraktikon luona, mutta sitä kotihoitolaa vartenhan tässä sen puoli vuotta tein töitä. Nettisivut ja facebook-sivut ovat pakollinen kuvio, mutta todellisuudessa ne eivät suoranaisesti kovin paljoa kontakteja tuota, enemmänkin ovat sellainen varmistuskanava. Eli oikeasti olen olemassa ja minulla on lupa. Sen voi muuten tarkistaa NC Massage Boardin nettisivulta.
Tänään sitten tartuin härkää sarvista ja postitin 10 postikorttia tuleville/potentiaalisille asiakkaille ja samanverran aion laittaa sähköpostiviestejä, kunhan saan jonkun oikolukemaan hienot väännökseni. Ottaa muuten luonnolle, kun joutuu kaiken ensin näyttämään tyttärelle ja sitten se heiluu punakynän kanssa. Mun mielestä sen pitäisi olla toistepäin. (Huokaus.)
Yritän silti viettää aikaa täällä hoitolassani, sillä on kiva käydä töissä. Ja keskustella asioista ja kuulla uusia juttuja. Ja kokea palohälytys (väärä hälytys). Ja hoitaakin vähän ja sitten saada vastahoitoa. Jos minulle tulee outo asiakas, niin kiropraktikkoni osaa tulla tekemään tikusta asiaa ja minä taas vastavuoroisesti menen jututtamaan mummoja, jos hän joutuu puhelimeen. Näin meillä töissä. On aika ihanaa, kun asiat lutviutuu luonnostaan enkä minäkään enää jännitä kieltäni. Se on mikä on, eikä ymmärtäminen ole (aina) siitä kiinni. Täällä siis jäsenkorjaaja ja tohtori (chiropractic physisian) työskentelevät yhdessä. Aika coolia, vai mitä?
Nyt kun on juhlaviikko eli itsenäisyyspäivä kilkuttaa ovella, niin on aika rauhallista. Myös kiropraktikolla eli peruutuksia on tullut puolin ja toisin. On siis ollut aikaa muuhun puuhasteluun ja tänään sitten keksimme suunnitella pienen mainos/markkinointi/keskustelutilaisuuden. Tai siis idea on hänellä ollut jo aiemminkin, mutta tänään siitä tehtiin totta ja laitettiin päivämäärä kalenteriin ja yksityiskohtia paperille. Muutaman viikon päästä pääsette siis kuulemaan naisten terveydestä, osallistumaan arvontaan, nauttimaan terveellistä välipalaa ja kokemaan pieniä hierontatuokioita. Sen siitä saa, kun voi suunnitella jotain yhdessä; yksin taaplaaminen on vähän sitä mummo lumihangessa -meininkiä.
Pitäisköhän seuraavaksi pyytää valokuvaaja paikalle ja tehdä kunnin brosyyrit? Kuvaajan jo tiedän eli kuvattavaa vailla, mutta eiköhän sekin onnistuisi. Kun vaan keksisi, millä konseptilla tämän hoitomuodon lanseeraisi. Vai jättääkö lanseeraamatta ja pysyisi vain hierojana?
Tässä vaiheessa joka viikko tulee uusi asiakas, eikä sillä ihan vielä elä. Tunku näyttää olevan enemmän kotihoitolaan kuin uuteen toimistooni kiropraktikon luona, mutta sitä kotihoitolaa vartenhan tässä sen puoli vuotta tein töitä. Nettisivut ja facebook-sivut ovat pakollinen kuvio, mutta todellisuudessa ne eivät suoranaisesti kovin paljoa kontakteja tuota, enemmänkin ovat sellainen varmistuskanava. Eli oikeasti olen olemassa ja minulla on lupa. Sen voi muuten tarkistaa NC Massage Boardin nettisivulta.
Tänään sitten tartuin härkää sarvista ja postitin 10 postikorttia tuleville/potentiaalisille asiakkaille ja samanverran aion laittaa sähköpostiviestejä, kunhan saan jonkun oikolukemaan hienot väännökseni. Ottaa muuten luonnolle, kun joutuu kaiken ensin näyttämään tyttärelle ja sitten se heiluu punakynän kanssa. Mun mielestä sen pitäisi olla toistepäin. (Huokaus.)
Yritän silti viettää aikaa täällä hoitolassani, sillä on kiva käydä töissä. Ja keskustella asioista ja kuulla uusia juttuja. Ja kokea palohälytys (väärä hälytys). Ja hoitaakin vähän ja sitten saada vastahoitoa. Jos minulle tulee outo asiakas, niin kiropraktikkoni osaa tulla tekemään tikusta asiaa ja minä taas vastavuoroisesti menen jututtamaan mummoja, jos hän joutuu puhelimeen. Näin meillä töissä. On aika ihanaa, kun asiat lutviutuu luonnostaan enkä minäkään enää jännitä kieltäni. Se on mikä on, eikä ymmärtäminen ole (aina) siitä kiinni. Täällä siis jäsenkorjaaja ja tohtori (chiropractic physisian) työskentelevät yhdessä. Aika coolia, vai mitä?
Nyt kun on juhlaviikko eli itsenäisyyspäivä kilkuttaa ovella, niin on aika rauhallista. Myös kiropraktikolla eli peruutuksia on tullut puolin ja toisin. On siis ollut aikaa muuhun puuhasteluun ja tänään sitten keksimme suunnitella pienen mainos/markkinointi/keskustelutilaisuuden. Tai siis idea on hänellä ollut jo aiemminkin, mutta tänään siitä tehtiin totta ja laitettiin päivämäärä kalenteriin ja yksityiskohtia paperille. Muutaman viikon päästä pääsette siis kuulemaan naisten terveydestä, osallistumaan arvontaan, nauttimaan terveellistä välipalaa ja kokemaan pieniä hierontatuokioita. Sen siitä saa, kun voi suunnitella jotain yhdessä; yksin taaplaaminen on vähän sitä mummo lumihangessa -meininkiä.
Pitäisköhän seuraavaksi pyytää valokuvaaja paikalle ja tehdä kunnin brosyyrit? Kuvaajan jo tiedän eli kuvattavaa vailla, mutta eiköhän sekin onnistuisi. Kun vaan keksisi, millä konseptilla tämän hoitomuodon lanseeraisi. Vai jättääkö lanseeraamatta ja pysyisi vain hierojana?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)